Kauan sitten unohdetut

Kuulin sen äänen taas päässäni. Se kai huusi. En kuullut sitä kaiken sen korvavaikun takia..

Joskus kaikki oli kai ollut selkeää. Ehkä silloin ei miettinyt kuka on. Pitäisikö ajatella itseään itsekkäästi vai onko se sittenkin liian itsekästä? Sekaisinhan siinä meni! Sitten se itsevarmuus mureni kuin vanha keksi. Muut osasivat silloin kaiken paremmin. En minä osannutkaan enää mitään! Jäisin siivoamaan rappukäytäviä tai tönimään maitopurkkeja liukuhihnalla. Helppo valinta. Eipähän ainakaan tarvitsisi sen kummemmin miettiä itseään. Vajoaisi vaan mustaan öljyyn ja löllyisi siellä.

Sitten tuijotin lattiamattoa. Maahanhan sitä muutenkin silloin tuijotteli. Äitini oli sen kutonut. Rakas äiti. Kansakoulu ja sen jälkeen töissä päiväkodissa keittäjänä, siivoojana, lukiossa keittäjänä, terveyskeskuksessa keittiössä ja niin edelleen. Kolme lasta ja kaikista kasvatti fiksuja. Minä olen niin kateellinen välillä äitilleni vaikken olekkaan. Se on kummallista. Ja se matto..se oli niin kaunis.

Kai minä silloin tutustuin siihen ääneen. Ainakin se oli nukkunut pitkään ja heräsi sinä päivänä uudestaan. Se haukkui minut ihan pystyyn, potki kun makasin maassa ja pitelin päätä käsieni välissä. LOPETA!

Sitten se lopetti ja vaivuin uneen.

Siellä unessa oli monenlaista. Siellä oli naamoja ja tapahtumia. Hattaroita ja ritiseviä nuotioita. Siellä oli tähtitaivas ja monta komeettaa.

Siltä matkalta palasin hymyillen, mutta halusin kuitenkin salata sen. Ei kai sitä itsestään nyt voinut ylpeillä. Mietin vain että miksi kaikki paha kasvatti eniten.

Kaikki se ajattelu sai minut sitten niin sekaisin että halusin vain mennä nukkumaan. Kuitenkin kaikkeen oli jo vastaus valmiina mielessäni, vaikken niitä muille paljastanutkaan.

Seuraavana aamuna tyttö heräsi.

Loppu.